KE 3/2013, pakina, s. 23: Loogista logistiikkaa

Sata vuotta sitten suomalaiset söivät enimmäkseen paikallisruokaa, kuten muutkin sivistyneet syöpöt eurooppalaiset. Mitä nyt englantilaiset vähän söivät suomalaista voita ja siirtomaista siirrettyjä tavaroita, mutta ne luettiinkin silloin lähiruuaksi.

Sittemmin lähes kaiken kuljetuskestävän ja/tai suuren ominaispainon omaavan ruuan valmistus on keskittynyt muutamille harvoille paikkakunnille. Ensimmäisenä katosivat pienet meijerit ja pienet panimot, maidosta tehdyt tuotteet kun kestävät kuljetusta vaikka liki maailman ääriin, kuten uusiseelantilainen maitojauhe, juusto ja voi osoittavat.

Panimoiden keskittymistä puolustettiin joskus jonkun paikkakunnan hyvällä vedellä, vaikka sitä Suomessa on joka paikkakunnalla, ehkei nyt kuitenkaan aivan yhtä hyvää kuin Dortmundissa. Panimoiden keskittymisen mahdollistivat muut raaka-aineet, maltaat ja humala ne vasta matkailua kestävätkin, ja hiivalla ei ole kotiseutua.

Elintarviketeollisuuden keskittymisessä itä ja länsi ovat lyöneet kättä, entisen itänaapurinkin elintarvikevalmistuksen kehittämisohjelmat melkein kalpenevat länsimaisen, ihan luonnostaan tapahtuneen keskittymisen rinnalla.

Kotimaassa keskittymistä tuettiin ensin ohjaamalla raaka-ainetuotantoa poliittisin päätöksin huitsin nevadaan, sinne missä ei ole syöjiä. Nyt raaka-ainetuotannon pitää olla suurta, lehmiä oltava vähintään sata, sikoja tuhat, kanoja kymmeniä, broilereita satoja tuhansia, hehtaareista tietysti puhumattakaan, jotta kuljettaminen jalostettavaksi kannattaisi.

Keskittämisen kehityksen huumassa vain unohdettiin, että kaikki asiakkaat kaikkialla eivät halua samanlaista olutta, juustoa, leipää tai voita. Suuren tehtaan suuri linja ei kovin nopeaan vaihteluun taivu. Sitten onkin ihmetelty kuljetuskustannusten osuutta ruuan hinnassa, kuljetusten kalleutta, rappeutuvaa tiestöä – ja lisääntyvää kaukokulkeutuvan ruuan syöntiä.

Ei ruuan tuotanto ainoa keskittynyt asia ole; ennen perinteinen posti lajiteltiin kiskoilla pyörien päällä, nyt se vain kuljetetaan suuriin lajittelukeskuksiin eteläiseen Suomeen ja sieltä lajiteltuna taas takaisin postin saajille pohjoiseen. No, toki joku vielä etelässäkin taitaa lähettää lähikirjeitä ja paikallisetanapostia.

Alueelliset terveyden-, sairauden- ja vanhuudenhoitotehtaat tekevät tuloaan, kun muuhun ei ole enää varaa. Silloin ennen, kun maamme Suomi oli vielä köyhä, vanhainkotejakin oli joka niemen notkossa ja saarelmassa. Historia kun on aaltoliikettä, tuleekohan hoitopuolelle kaiken keskittämisen jälkeen lähihoitoliike? Tai hitaan hoidon liike?

Ruuan tuotannossa näin kävi. Samanlaisiin eväisiin kyllästetyt kuluttajat ja bulkkihinnan kylläännyttämät tuottajat ovat perustaneet jos jonkinlaista vaihtoehtoliikettä ruokapiireistä ja lähisyömisestä hitaaseen ruokaan. Mutta vaikka miten vaihtoehtoisesti toimisi, lähiruokakaan ei itsestään liiku, mikä on loogista. Sitäkin täytyy kuljettaa, ainakin lähietäisyydelle, mikä puolestaan maksaa sitä enemmän mitä pienemmistä nyyteistä on kyse. Sekin on loogista, vaikka kaikkien logiikkaan ei mahdu, että naapurituottajat eivät toistensa tuotoksia voi ilman liikennelupaa kuljettaa. Täytyy siis keksiä uutta logistiikkaa.

Suomen sisäiset liikenneyhteydethän ovat pääasiassa vertikaalisia etelä-pohjoislinjoja. Jos yhdistetään reittilennot ja ruuan valmistus, voidaan joidenkin tuotteiden valmistus ja jakelu ratkaista varsin edullisesti. Ajatellaan vaikkapa broilereita, jos ne nykyisen autokyydin sijaan lastattaisiin lentokenttien laidalla sijaitsevista kasvattamoista suoraan yhdistettyyn tuotanto- ja matkustussuihkukoneeseen, kyniminen tapahtuisi automaattisesti lähtökiidon ilmavirralla. Höyhenet ja muutkin jätteet voi helposti levittää suoraan ravinnekiertoon pelloille parilla ylimääräisellä kaarroksella.

Suihkumoottorien poistovirtaus soveltuu hyvin grillaukseen ja paahtoon, kärytkään eivät haittaa. Yläilmojen kylmyys tietysti pakastaa tuotteet nopeasti (maissa alle -50 °C:n pakastuslämpötila on pelkkä haave). Valmiit tuotteet sitten pudotetaan kohdeohjatuilla liitolaskuvarjoilla joka ikiseen kyläkauppaan. Jakelu tulee halvaksi, sillä sehän maksaa vain pudottamisen vaivan, painovoima kun huolehtii alaspäin menosta.

Koska kehitys kehittyy kehittymistään ja logistiikka tulee yhä loogisemmaksi, tämä on seuraava kehitysaskel varastojen pyörillä olemisesta. Ruoka ilmassa ja ruokaa ilmasta, vaikkei sekään aivan ilmaista ole.

Heikki Manner
varapuheenjohtaja
Elintarviketieteiden Seura ry